Saako sitä suomea puhua?

Useimmat Hollantiin muuttaneet suomalaiset ovat todennäköisesti jossain vaiheessa törmänneet siihen, miten intohimoisesti hollantilaiset suhtautuvat omaan kieleensä. Jos ei itse ole kuullut, miten hollantilaisten mielestä maassa pitäisi puhua maan kieltä, löytyy näitä kokemuksia varmasti ainakin tuttavapiiristä.

Kansainvälisten tutkimusten valossa kaksikielisyydestä ei ole lapselle haittaa vaan päinvastoin, se rikastuttaa lapsen elämää ja sillä on positiivisia vaikutuksia niin psykologisesti, kulttuurisesti kuin akateemisestikin. Hollannissa kuitenkin tunnutaan sulkevan silmät tämänkaltaisilta tuloksilta ja uskotaan edelleen sokeasti käsitykseen, jonka mukaan kahden kielen oppiminen aiheuttaa riskin lapsen kehitykselle – tai ainakin hollannin kielen kehittymiselle.

Vaikka Hollannissa periaatteessa sallitaan erilaisuus ja eriävien arvojen esille tuominen, rajoittuu tämä lähinnä yksilölliseen tasoon ja esimerkiksi maahanmuuttajien omaan kieleen ei laajemmin ole juurikaan kiinnitetty huomiota. Tämä johtuu varmasti myös siitä, että kieli on hollantilaisille tärkein kansallispiirre ja maahanmuuttajavähemmistöt pyritään integroimaan hollantilaiseen yhteiskuntaan nimenomaan kielen avulla. Vaikka kaksikielisyys nähdään yleisesti positiivisena asiana, pidetään sitä maahanmuuttajien ja heidän lastensa kohdalla haittatekijänä, koska sen nähdään hidastavan maan kielen oppimista.   

Hollannissa on päädytty siihen, ettei vähemmistöryhmien kulttuuri-identiteetin säilyttäminen ole valtion tehtävä eikä lapsen äidinkielen tai kotikulttuurin tukeminen sen vuoksi tule olla osa virallista opetussuunnitelmaa. Joissain tapauksissa asia on viety jopa niin pitkälle, että koulun säännöt saattavat kieltää muun kuin hollannin puhumisen. Tämä perustuu näkemykseen, jonka mukaan muun kuin hollannin kielen puhuminen vähentää lapsilta mahdollisuuksia hollannin oppimiseen. Näkemykseen, joka on täysin ristiriidassa kansainvälisten tutkimustulosten kanssa.

Tästä lähtökohdasta ei ole käsittämätöntä, että ammattilaiset, kuten koulun ja neuvolan henkilökunta, saattavat ohjata vanhempia puhumaan lapselle pelkkää hollantia – siitä huolimatta että tämä ei ole vanhempien oma kieli eivätkä he pysty ilmaisemaan itseään täysipainoisesti hollanniksi. Oikein se ei ole, mutta iso osa vanhemmista tuntuu omaksuvan tämän näkemyksen ja viljelee sitä auliisti myös lähiympäristöönsä.

Kieliasiat ovat Hollannissa herkkiä ja asioiden muuttuminen vie varmasti vielä aikaa. Sillä aikaa meidän suomalaisten vanhempien on vain taisteltava tuulimyllyjä vastaan ja pidettävä kiinni siitä, mikä on meille ja myös lapsillemme tärkeää, rakkaasta suomen kielestä. Itselläni on uskoa, että asiat voivat vielä muuttua. Saan nimittäin kunnian olla mukana toteuttamassa vanhemmille suunnattua ”kieliworkshopia”, jossa pääsen puhumaan toisen kielen kehittymisestä ja oman äidinkielen merkityksestä. Kyseessä on vain yksi koulu, mutta alku sekin. Pidetään siis päät pystyssä suomen kielen puolesta ja liputetaan sitä kaksikielisyyttä!

Sisu menee kouluun –kirjan ohessa ilmestyy vanhemmille tarkoitettu opasvihkonen, johon ehkä voisi kerätä myös vastarepliikkejä kaksikielisyyttä kummasteleville hollantilaisille? Niin että antakaa tulla!